surullinen päivä

Menetin oman rakkaan kissani. Kissa oli jo vanha, kuulo ja näkö oli heikentynyt. 
Joulun aikaan pikkuMirri alkoi vaikuttaa entistä väsyneemmältä ja makasi lattialla. 

Ruoka ei enää maistunut, mutta sain kädestä annettua pieniä määriä märkäruokaa.  Vettä kävi välillä juomassa ja hoiti tarve-asiansa normaalisti.  Muutama päivä aikasemmin hän tuli luokseni istui eteeni katsoi minua silmiin, katsoi pitkän aikaa. Jonkin ajan kuluttua sama asia toistui.
Siinä hän istui ja katsoi minua pitkään.

Minulle tuli tunne, että  pikku-Mirri jätti minulle hyvästejä. 

Tämän tapauksen jälkeen kisu vetäytyi enemmän omiin oloihinsa, ei hakenut kontaktia, halusi maata lattialla pehmeän maton päällä.
Yöksi kisulla oli tapana tulla nukkumaan makuuhuoneeseen sohvatuolille. Siihen hän tuli viimeisenäkin iltana.


Aamulla huomasin, että pikkuMirrin hengitys oli käynyt raskaaksi ja ruoka ei enää maistunut.
Teimme päätöksen, että pikkuMirrin ei tarvitse väsyä enempää.
Pidin kisua sylissä ja olimme niin kiitollisia siitä, että saimme pitää häntä näinkin kauan ilonamme.
PikkuMirrillä ei ollut enää kipuja. Hyvästejä on raskasta muistella.

 

PikkuMirri oli kookas tyttökissa ja syntyi villinä. Mutta ihmisolento löysi hänet kuukauden ikäisenä. Hän valloitti täysin minut suloisella olemuksellaan. Kisu oli aluksi niin pieni, että opettelin syömään ruokaa kädeltä. Myös elämän viimeiset päivät söi  ruuan enää kädeltä.
Siihen väliin mahtui pikkuMirrin koko elämä, nuoruus ja vanheneminen. Miten lyhyt se olikaan. PikkuMirri oli kiltti, rauhallinen ja erittäin siisti kissa.
En voisi kuvitella lempeämpää kuin hänen lempeytensä.
PikkuMirri sai elää hyvän ja arvokkaan elämän kanssamme.
Jäi suuri ikävä.