Synnyin maaseudulla sodanjälkeisellä vuosikymmenellä, pientilallisen perheen
nuorimpana lapsena. Vanhempani oli neljänkymmenen, kun minä synnyin, äitini
menehtyi sairaskohtaukseen kun olin alle kouluiän. Muutama vuosi äitini
kuolemasta isä avioitui uudelleen.
Isä täytti silloin viisikymmentä ja
äitipuoli oli samanikäinen lapseton leskinainen.
Mutta vähitellen tuli
ongelmia. Vaimonsa onnen tiellä oli isäni lapset.
Lapset piti saada
lähtemään kotoa maailmalle heti koulun päätyttyä.
Isosiskoni ja nuorin
isoveljistäni oli päässyt töihin maalaistaloon ja vähän myöhemmin minäkin
pääsin sinne kesän ajaksi. Sain osallistua heinäntekoon ja olla lehmipaimenena
ja mitä maalaistalossa tehdäänkin. Olin talossa kesän ajan viikot ainakin
kahtena tai kolmena kesänä ja joskus hiihtolomallakin. Mutta syksyisin palasin
kotiin, sillä minulla oli vielä kansakoulua jäljellä. Maatalon emäntä oli
iloinen ja mukava ja hän antoi jopa minulle taskurahaa.
Olin ehtinyt kiintyä äitipuoleen. Mutta vuoden parin kuluessa hän oli saanut
tarpeekseen, olin vieraan naisen lapsi ja hän alkoi nimitellä minua ja kohteli minua väärin. En saanut opetella
kotitöitä, siivoamista, leipomista tai ruuanlaittoa, hän teki kaiken itse,
astioihinkaan ei saanut enää koskea. Hän uhkaili jättää isäni, koska ei
kestänyt lapsia, ainakaan minua. Yritin olla mieliksi äitipuolelle ja unohtaa
kiusaamiset. Mutta isäni ymmäsi tilanteen, pitääkseen vaimonsa oli kaikessa
mieliksi hänelle ja samalla käänsi selkänsä lapsilleen.
Kun
olin 15v, minua painostettiin lähtemään kotoa ja isä järjesti minulle
piikapaikan.
Kotiseudulta muutin pois 16 vuotiaana, enkä enää
kotiseudulle palannut asumaan.
Minulla oli kymmenen markkaa ja junalippu
pääkaupunkiin. Olin käynyt aikasemmin Helsingissä ja osasin siellä kulkea ja
mennä siskoni asunnolle. Olin sen jälkeen lastenhoitajana.
Kun täytin 17
aloin seurustella vähän itseäni vanhemman pojan kanssa. Hän oli lähtemässä
pian armeijaan ja halusi kihlata minut ennen sinne menoa.
Vuoden kuluttua
kihlauksesta tulin yllättäen raskaaksi. Koska oli häpeä saada lapsi ennen naimisiin menoa, niin avioiduin 18 vuotiaana ennen lapsen syntymää.
Sen jälkeen anoppi, josta oli tullut läheinen, esitti, että
muutamme hänen lähelle pohjois-suomeen. Asuimme sillä seudulla muutaman
vuoden, kunnes muutimme takaisin pääkaupunkiseudulle.
Vuodet kulki kulkuaan, milloin nopeammin, milloin hitaammin ja
vaikeammin.
Lapsistamme nuorinkin oli päässyt lähtemään maailmalle
Isäni
ja myös äitipuoleni, kuin myös anoppini oli jo siirtynyt rajan tuolle puolen.
Tunsin helpostusta, nyt oli aikaa ajatella ja syventyä omaan
elämäänsä.
Kävin kotipaikallani, vanhassa rintamamiestalossa jonka
kamariin olin syntynyt. Talo oli tyhjentynyt jo vuosia sitten. Naulassa
roikkui vanhoja isän vaatteita ja äitipuolen esiliina sekä ikivanhoja
kengänronttosia. Nousin portuvasta pienen eteiskomeroin kautta huojuvia
tikkaita pitkin ylös. Vintillä nukuimme aina kesäyöt siskojen ja veljien
kanssa. Katselin vanhoja kortteja
ja kirjeitä, jotka oli siellä olleet jo useamman vuosikymmenen vaateriepujen
ja sahanpurujen seassa.
Kotikylässä asui pääosin maatalousväestöä, juopa rikkaitten ja köyhien
välillä oli selvä. Maatilalliset oli vasten tahtoaan joutuneet
luovuttamaan asutustiloja rintamalla olleille sekä siirtolaisille.
Vanhemmilleni myönnettiin parin hehtarin tila, jonne isä rakensi
tyypillisen rintamamiestalon.
Meillä oli pieni navetta jossa pidetiin
lehmää, mutta äidin kuoltua piti luopua lehmästä.
Äiti oli hoitanut kodin
ja lapset, isän aika oli kulunut leivän hankintaan.
Emme kelvanneet
maatalousväestön lasten joukkoon, olimme hylkiöitä. Kyläläiset piti meitä
huono-osaisina, olimme laihoja ja huonosti puettuja ja äidin menetys lisäsi kurjuuttamme.
Isosisaruksia oli
haukuttu ja kiusattu koulussa ja kiusaaminen tuli kuin perintönä myös minulle. Kiusaamiset,
haukkumiset ja pilkkanimittelyt teki koulun käynnistä vaikeaa.
Koulumatka
oli useiden kilometrien pituinen, usein talvella olin ihan palelluksissa.
Mutta
tunteille ei ollut sanoja, eikä suruja surtu, sillä elettiin sodan jälkeistä
vuosikymmentä.
Isä ei säälinyt, hän oli kovettunut talvisodan ja
toisen maailmansodan taisteluissa.
Mitä arvoa oli pienellä ihmisellä, oli vain
nälkäinen suu köyhässä ruokapöydässä.
Minulla oli ikävä äitiä, mutta opin
peittämään ikäväni iloisiin nauraviin kasvoihin.
Sahanpurun seasta löysin vanhan valokuvan, siinä olen sen kamarin ikkunan
alla.
Vuosien aikana monet vanhat haavat jotka olin halunnut unohtaa tuli
elävinä muistoihin.
Mieleni valtasi se pienen tytön suru, itkemättömät
itkut ja menetykset.
Missä oli onnellinen lapsuus, missä huoleton nuoruus
ja elämäni parhaat vuodet.
|
|
|
minä 9v |
|