matkustamisen vaikeus

Olen matkustanut junalla niin harvoin, että joka kerta matkustaessani on joku asia muuttunut.
Minulle tuli tarve matkustaa junalla ja ostin R-kioskilta valmiiksi junalipun.
Siskoni oli kertonut käyttäneensä puhelimen junasovelluksia ja sen olleen kätevä.
Niinpä latasin puhelimeen VR;n ja HSL sovelluksen. Kumpaakohan minä tarvitsen.
Menin lipunmyyntitoimistoon, jossa kyselin lipuista. Siellä tarjottiin HSL-korttia. Kortille kun on ladannut rahaa, niin ei tarvita kuin vilauttaa korttia kortinlukijalle. Lähdin vielä tutustumaan juna-asemalle,  jossa maitojuna saapui juuri laiturille ja matkustajat jonottivat junaan pääsyä.

Lippuaparaatit oli rakennuksen päädyssä. Niistä saa VR lippuja ja toisesta HSL-vyöhyke lippuja.
HSL-kortti ja kertalippu.

    Tunnelista löytyi kartta josta selviää vyöhykkeet ja alueet.

jokioisten rautatie

Jokioisten ja Humppilan välillä on  museorautatie.  Kesäaikaan viikonloppuisin siitä kulkee höyryveturi. Museorautatien pituus on 14 km ja se on kapearaiteista, raideleveys on 75 cm.

Päätin kesäisenä lauantaina käydä katsomassa museorautatien tunnelmia. 

Pysäkillä oli matkustajia odottamassa höyryveturijunan saapumista. Ilmassa oli vanhan ajan tunnelmaa.

Veturi kävi kääntymässä radan päässä.

Asemarakennuksessa myytiin lippuja junaan.

Poikkesin myös Raemäen pysäkille. Siellä oli pieni lipunmyyntikoju, lieneekö enää toiminnassa.
Höyryjunien aikataulu löytyi ja paikka oli maaseutumaisen rauhallinen.

 

Asetuin seisomaan ratakiskojen väliin, tässä huomaa raiteen todellisen kapeuden tai leveyden.

Pitkä heinettynyt kapearaiderautatie Raemäen pysäkiltä Humppilan suuntaan.

vanhan ajan lättähattu

Lättähattu liikennöi kesäaikaan Helsingin ja Porvoon välillä
Oli aikomus mennä paremmalle kuvauspaikalle, mutta juna tulikin etuajassa.

ukko-pekka puuskuttaa menemään

Pitihän tätä käydä kuvaamassa, sillä vanha Ukko-Pekka veturi tuo mieleen nostalgiaa ja lapsuusmuistoja. Höyryveturien puksuttelu kuului kauaksi ja junan pillin puhallusäänet ilmoittivat junan lähestymisestä.

Ukko-Pekka on suurin ja voimakkain höyryveturi. Se ei ole ainoa laatuaan sillä  Ukko-Pekkaa valmistettiin yhteensä 22 kappaletta vuosina 1937-1957. Ensimmäinen varsinainen Ukko-Pekka veturi kantoi numeroa 1001. Tämä kuvaamani 1009 veturi valmistui  v.1948-1949 ja on nykyisin ainoa käytössä oleva Ukko-Pekka-höyryveturi.

menolippu

Joskus harvoin joudun käyttämään junaa, tavallisesti kuljen omalla autolla. Edellisestä junamatkasta oli kulunut jo aikaa, joten osaanko matkustaa enää junalla. Junassa ei enää myydä lippuja, joten se on ostettava ennen matkaan lähtöä. Siinäpä tuumailtava miten ja mistä saan junalipun ostettua. Selvisi, että helpoiten sen saa R-kioskilta. Asemalaiturilla oli ihmeen hiljaista, niin junassakin.

 

Leimauslaite taisi olla samanlainen kuin viimeksikin.

Matka naapurikaupunkin ei kauan kestänyt.

Liikenteessä näkyy kirjavia vihreitä, violetteja ja sinisiä junan vaunuja.

     matkalippu

mennään junalla

Pienellä etelä-Savolaisella kylällä junaliikenne, rautatiet  ja pysäkki näytteli suurta osaa lapsuudessani. Maatalolliset kuljetti hevosillaan, kesällä käryillä ja talvella reellä, maitotonkat asemalaiturille josta juna kuljetti ne edelleen meijeriin vietäväksi  ja palautti takaisin maitolaiturille aina päivittäin. Sama toistui aina aamulla kahdeksan aikaan ja iltapäivällä kolmen aikaan.
Asemarakennuksen sisällä tärkeän näköisen huoneen pienestä ikkunaluukusta sai ostaa junalipun.
Lippu oli paksua pahvia ja siinä luki reikä on junailijan tekemä, tarkoittaen, että konduktoori leimasi lipun reijittämällä. Lipunmyyjän tehtävänä oli olla junanlähettäjänä.
Junan saapuessa ja lähtiessä junanlähettäjä heilutti tietyn väristä lippua, josta konduktori ja junankuljettaja tiesi mitä mikäkin lippu tarkoittaa.
Posti haettiin asemalta, jonne postijuna sen toi aamuin illoin, posti jaettin iltaisin nimenhuudolla..
Yhteydet isoon maailmaan ja kaupunkeihin kulki nopealla kiitojunalla. Lähiasemille matkustettiin lättähatulla, joka pysähtyi joka pysäkillä. Junia kulki niin harvoin, että tiesimme milloin juna kulkee, junien kulusta tiesi myös kelloajan. 

Juna-asema ja sen päivittäiset tapahtumat liittyvät lapsuuteen. Junien tuloa asemalle ja lähtöä oli mukava katsella, sillä kotiseudulla ei muuta katsottavaa ollutkaan. Höyryjuna päästi pitkän ujelluksen ja sen piipusta nousi höyrypilvi ja vaunujen jarrut suhisivat ja pyörät kolisivat kiskoilla. Junat puksutti menemään ja me hoettiin; piiitkääät maaatkaat- kiihdyttäen nopeampaan, niin kuin höyryjunan rautaiset pyörät kolisevat. Tavarajunat pysähtyivät asemalla ja lastasivat puukuormia vaunuihin. Kun juna oli asemalta lähdössä, joku kulkija saattoi hypätä junan tavaravaunuun ja sai ilmaisen, mutta joskus kylmän matkan.      

Kesällä käveltiin kiskoja pitkin uimarannalle, ratapölkyt oli silloin puuta ja tuoksui tervalta. Lankkujen välissä oli usein käärmeitä, joita paljasjaloin astellessa joutui varomaan. Usein kiskoilla kulkiessa kokeiltiin kuka uskaltaa viipyä radalla pisimpään junan lähestyessä. Veturikuskit huudatti junan pilliä kun me juostiin rinnettä alas pöpelikköön ja meillä oli vaan hauskaa. Junia kulki niin harvoin, että tiesimme aina milloin juna kulkee, junien kulusta tiesi myös kelloajan.    



Kun oltiin kymmenen ikäisiä opittiin matkustamaan junassa pinnaamalla. Oltiin ensin piilossa puupinon takana ja junan pysähtyessä, juostiin aseman takapihan puolelta junaan, niin ettei konduktööri eli konnari nähnyt junaan tulijoita. Eikä siten tehnyt junassa lippujen tarkistus kierrosta. Kun juna oli määrä-asemalla, mentiin vaunun takapihan puoleisesta ovesta ulos, niin että konnari ei nähnyt lainkaan meitä salamatkustajia, sillä junan pysähtyessä konnari avasi vaan aseman puoleisen oven ja tarkistaakseen nouseeko asemalta matkustajia.  Joskus mentiin heti junan vessaan piiloon ja oltiin niin hiljaa eikä avattu ovea, ennen kuin määrä-asemalla, jonne oltiin menossa. Silloin saatiin jalat alle ja mentiin vaunun takapihan puoleisesta ovesta ulos, niin että konnari ei nähnyt lainkaan meitä salamatkustajia. Konnarin yllättäessä joskus jäätiin kiinni, mutta se ei haitannut, sillä olisimme muutenkin jääneet pois seuraavalla asemalla. Usein konnari näki meidän poistuvan junan takaosasta ratapihan puolelle, ja oli hämmästyneen näköinen, koska ei ollut nähnyt meitä junassa. Junan vessassa oli ns. silkkipaperia, jota aina otettiin mukaan pieni nippu, ne oli postikortin kokoisia ohuen ohuita papereita, jotka oli parempia kuin sanomalehdestä leikatut paperinpalat, joita meillä kotona käytettiin. Niitä pystyi käyttää myös piirustuspaperina, jos kotona ei ollut piirustuspaperia. Junan eteisessä oli jännän mallinen vesipullo, jossa korkki oli kiinni ketjulla.  Se oli hauska, niin lyhyttä matkaa ei ollut, etteikö jano olisi yllättänyt junamatkalla, mukit oli ympyrän mallisesta pahvista taiteltu ja muotoiltu mukiksi. Mitään pahaa me ei koskaan tehty, mutta kun oli niin suuri seikkailuhalu, eikä ollut rahaa ostaa junalippua. Siihen aikaan kakarat sai tehdä mitä vaan ja keskenkasvuisilla ei järki päätä pakottanut, mutta mistään ei tullut koskaan mitään seuraamuksia.

Lapsuuden kotikylä on tänä päivänä hiljainen.
Moni ikkuna on pimentynyt.

Yksikään juna ole pysähtynyt
asemalla enää 1990 luvun alun jälkeen.

Ratapölkytkään ei enää tuoksu tervalta.

 

Kesällä joskus kuulen höyryveturin puksuttavan radalla, niin kuin joskus lapsuudessa, rattaat kolisevat radalla.
Ukkopekka-veturi. nuoruutensa päivinä oli tuttu näky rauhallisella lapsuuden rautatiellä.

lättähattu