taas laulaa mustarastas

Taas laulaa mustarastas.
Kun lapset oli pieniä meillä oli tapana viettää kesät mökillä oikeastaan mieheni kotipaikalla. Kävimme uimassa ja onkimassa ja teimme luontoretkiä. Joskus lähdimme kauemmaksi järvelle ja vietimme rannalla pitkiä aikoja auringon lämmössä.
Kesäleikkeinä keksittiin kaikenlaista yhteistä ajankulua, kilpailuja ja piiloleikkejä.
Kerran piiloa etsiessä löydettiin linnun pesä rakennuksen seinustalta.
Pesään oli jäänyt oli poikanen, joka ei päässyt toisten mukaan. Myöhemmin poikanen oli kuollut pesään. Lapset hautasi poikasen pihakuusen alle, haudalla he lauloi, "pii-pii pikkuinen lintu".
Mieltä jäi askarruttamaan mikä se lintu oli.
Kesän jälkeen hain kirjastosta kirjoja ja sain selville, että se oli mustarastas.
Sen jälkeen kesäisin tunnistin mustarastaan laulun mökkipihalla.
Taas kuulen mustarastaan kevätlaulua ja muistoissa elää pii-pii-pikkuinen lintu.

vanhan ajan maitokärryt

Maitokärryihin liittyy paljon entisjan nostalgiaa. Se oli korvaamaton apuväline maataloudessa. Kärryillä oli käyttöä peltotöissä, kuten perunalaatikoitten kuljetus, siihen lastattiin polttopuut navettaan saunaan ja tupaan. Sen kyydillä kuljetettiin vettä lehmien juotavaksi laitumelle.
Kärryillä kuljetettiin maitotonkat maitolaiturille josta maitoauto haki ja palautti ne päivittäin. Melkein joka talossa oli maitokärryt kun maalla asuttiin, paitsi ei meillä.
Joskus me lapset otimme kärryt ja kyydittiin toisiamme. Pienimpänä minä sain olla aina kyydissä, kun toiset juoksi kärryä työntäen, milloin vetäen pitkin hiekkaisia kyläteitä minkä kintuista pääsivät.
Ei ne koskaan huomanneet, paitsi jos unohdettiin palauttaa kärryt takaisin maitolaiturille. Joskus kärryt löytyi milloin mistäkin, kaupan pihalta tai junapysäkin läheltä, joskus tien reunan pusikosta. Silloin ne arvasi heti kenen lapset siellä oli käyneet leikkimässä.
Monenlaisia muistoja palautui mieleeni katsellessani ulos unohtuneita maitokärryjä.

puolukkametsän muistoja

Nyt on puolukoitten aika.

Muistui mieleeni muistoja usean vuoden takaa. 

Ämpärit täyttyi ja palattiin  puolukkareissulta pois.

PikkuMirruska oli silloin nuori ja kulki mukana puolukkametsässä.

veneitä rannalla

Meillä ei ole omaa venettä, eikä ole venepaikkaa. Viimeksi olen soutanut tai ollut veneen kyydissä joskus lapsena. Se oli hullua aikaa kun isosisarukset
lähti järvelle, ne lainasi luvatta naapurin venettä ja niin lähdettiin kaikki soutelemaan, meitä oli mukana neljä tai viisi.  Oltiin hullunrohkeita, ei osannut pelätä, että vene kaatuisi. Joskus soudettiin läheiseen saareen, jonne oli rannalta matkaa kaksisataa metriä. Osattiin uida mutta oltaisko jaksettu hädän tullen uida rantaan. Minä osasin kellua jo ennen kuin osasin uida. Naapurit huomasi että heidän vene
on otettu ne tuli huutelemaan ja me kakarat tietenkin pelättiin tulla järveltä takaisin rantaan ja soutivat veneen kauemmaksi toiseen rantaan. Minä kun olin nuorin, niin minun ei tarvinnut koskaan vastata isosisarusteni tempuista.

muistokynttilä

 

 

Vein kynttilän muualle haudattujen muistoristille.

Moni muukin oli vienyt sinne kynttilän.

marraskuun potkutteluja

Usein tähän aikaan marraskuuta on jo lunta. Mutta täällä maa on edelleen paljas. Aamulla oli vähän lunta satanut, sen että auton ikkunat oli lumen sekaisessa jäässä. Talven tullessa muistuu mieleen vanhat kulkuvälineet.
Potkukelkka oli 1900 luvun alun ylellisyyttä. Maaseudulla se oli erinomainen kulkuväline talvisaikaan. Se oli erityisesti naisille sopiva kulkuväline, sillä se ei aiheuttanut pahennusta kansan keskuudessa siten kuin hiihtäminen tai luistelu saati polkupyöräily. Potkukelkka soveltui kevyisiin töihin. Sillä haettiin puita ja kuljetettiin vettä. Jos tiet oli aurattu sillä kuljettiin asiointimatkat kylälle ja kauppaan. Sen kyytiin pääsi pienet ja isommatkin lapset. Se oli korvaamaton liikkumaväline talvella. Suorastaan erinomainen keksintö.
Potkukelkkoja alettiin rakentaa teollisesti 1800 luvun lopulla. Se on edelleen suosittu kulkuväline talvikelillä, varsinkin maaseudulla.
Potkukelkasta on kehitetty kaupunkimaiseen ympäristöön soveltuvia malleja ympärivuotiseen käyttöön pyörillä kulkeviksi, joilla pääsee kauppaan kesälläkin.

mennään junalla

Pienellä etelä-Savolaisella kylällä junaliikenne, rautatiet  ja pysäkki näytteli suurta osaa lapsuudessani. Maatalolliset kuljetti hevosillaan, kesällä käryillä ja talvella reellä, maitotonkat asemalaiturille josta juna kuljetti ne edelleen meijeriin vietäväksi  ja palautti takaisin maitolaiturille aina päivittäin. Sama toistui aina aamulla kahdeksan aikaan ja iltapäivällä kolmen aikaan.
Asemarakennuksen sisällä tärkeän näköisen huoneen pienestä ikkunaluukusta sai ostaa junalipun.
Lippu oli paksua pahvia ja siinä luki reikä on junailijan tekemä, tarkoittaen, että konduktoori leimasi lipun reijittämällä. Lipunmyyjän tehtävänä oli olla junanlähettäjänä.
Junan saapuessa ja lähtiessä junanlähettäjä heilutti tietyn väristä lippua, josta konduktori ja junankuljettaja tiesi mitä mikäkin lippu tarkoittaa.
Posti haettiin asemalta, jonne postijuna sen toi aamuin illoin, posti jaettin iltaisin nimenhuudolla..
Yhteydet isoon maailmaan ja kaupunkeihin kulki nopealla kiitojunalla. Lähiasemille matkustettiin lättähatulla, joka pysähtyi joka pysäkillä. Junia kulki niin harvoin, että tiesimme milloin juna kulkee, junien kulusta tiesi myös kelloajan. 

Juna-asema ja sen päivittäiset tapahtumat liittyvät lapsuuteen. Junien tuloa asemalle ja lähtöä oli mukava katsella, sillä kotiseudulla ei muuta katsottavaa ollutkaan. Höyryjuna päästi pitkän ujelluksen ja sen piipusta nousi höyrypilvi ja vaunujen jarrut suhisivat ja pyörät kolisivat kiskoilla. Junat puksutti menemään ja me hoettiin; piiitkääät maaatkaat- kiihdyttäen nopeampaan, niin kuin höyryjunan rautaiset pyörät kolisevat. Tavarajunat pysähtyivät asemalla ja lastasivat puukuormia vaunuihin. Kun juna oli asemalta lähdössä, joku kulkija saattoi hypätä junan tavaravaunuun ja sai ilmaisen, mutta joskus kylmän matkan.      

Kesällä käveltiin kiskoja pitkin uimarannalle, ratapölkyt oli silloin puuta ja tuoksui tervalta. Lankkujen välissä oli usein käärmeitä, joita paljasjaloin astellessa joutui varomaan. Usein kiskoilla kulkiessa kokeiltiin kuka uskaltaa viipyä radalla pisimpään junan lähestyessä. Veturikuskit huudatti junan pilliä kun me juostiin rinnettä alas pöpelikköön ja meillä oli vaan hauskaa. Junia kulki niin harvoin, että tiesimme aina milloin juna kulkee, junien kulusta tiesi myös kelloajan.    



Kun oltiin kymmenen ikäisiä opittiin matkustamaan junassa pinnaamalla. Oltiin ensin piilossa puupinon takana ja junan pysähtyessä, juostiin aseman takapihan puolelta junaan, niin ettei konduktööri eli konnari nähnyt junaan tulijoita. Eikä siten tehnyt junassa lippujen tarkistus kierrosta. Kun juna oli määrä-asemalla, mentiin vaunun takapihan puoleisesta ovesta ulos, niin että konnari ei nähnyt lainkaan meitä salamatkustajia, sillä junan pysähtyessä konnari avasi vaan aseman puoleisen oven ja tarkistaakseen nouseeko asemalta matkustajia.  Joskus mentiin heti junan vessaan piiloon ja oltiin niin hiljaa eikä avattu ovea, ennen kuin määrä-asemalla, jonne oltiin menossa. Silloin saatiin jalat alle ja mentiin vaunun takapihan puoleisesta ovesta ulos, niin että konnari ei nähnyt lainkaan meitä salamatkustajia. Konnarin yllättäessä joskus jäätiin kiinni, mutta se ei haitannut, sillä olisimme muutenkin jääneet pois seuraavalla asemalla. Usein konnari näki meidän poistuvan junan takaosasta ratapihan puolelle, ja oli hämmästyneen näköinen, koska ei ollut nähnyt meitä junassa. Junan vessassa oli ns. silkkipaperia, jota aina otettiin mukaan pieni nippu, ne oli postikortin kokoisia ohuen ohuita papereita, jotka oli parempia kuin sanomalehdestä leikatut paperinpalat, joita meillä kotona käytettiin. Niitä pystyi käyttää myös piirustuspaperina, jos kotona ei ollut piirustuspaperia. Junan eteisessä oli jännän mallinen vesipullo, jossa korkki oli kiinni ketjulla.  Se oli hauska, niin lyhyttä matkaa ei ollut, etteikö jano olisi yllättänyt junamatkalla, mukit oli ympyrän mallisesta pahvista taiteltu ja muotoiltu mukiksi. Mitään pahaa me ei koskaan tehty, mutta kun oli niin suuri seikkailuhalu, eikä ollut rahaa ostaa junalippua. Siihen aikaan kakarat sai tehdä mitä vaan ja keskenkasvuisilla ei järki päätä pakottanut, mutta mistään ei tullut koskaan mitään seuraamuksia.

Lapsuuden kotikylä on tänä päivänä hiljainen.
Moni ikkuna on pimentynyt.

Yksikään juna ole pysähtynyt
asemalla enää 1990 luvun alun jälkeen.

Ratapölkytkään ei enää tuoksu tervalta.

 

Kesällä joskus kuulen höyryveturin puksuttavan radalla, niin kuin joskus lapsuudessa, rattaat kolisevat radalla.
Ukkopekka-veturi. nuoruutensa päivinä oli tuttu näky rauhallisella lapsuuden rautatiellä.