lintuja kotiseudulla

Kotiseutumatkalla pysähdyin järvelle, jossa olen aikasemmin nähnyt kuikan. Siellä tutussa paikassa kuikka oli ja oli niitä useampiakin.
Yllättävän lähellä rantaa liikkuvat, yleensä kuikka on arka ja varovainen lintu

Kuikkia kuvatessani kalalokki lenteli lähettyvillä kierrellen ja varoitellen.

Kun siirryin muutaman askeleen sivummalle lokki meni pesälle. Sen pesä oli laiturin reunassa.

Heinäkuuta oli jo viikko mennyt ja se hautoi munia, niin oletan, koska en nähnyt enkä kuullut poikasten ääntä.Tavallisesti lokin poikaset kuoriutuu kesäkuun aluassa.

Vastarannalla toinen kalalokki istui kivellä, ilmeisesti tämän pesivän puoliso.

kortit kertoo

Kesäaikaan poikkesin lapsuuden kotipaikalla.
Kaapin päälle oli kerätty vanhoja kuvakortteja. Kaikki kortit oli osoitettu minulle ja ne oli postitettu ulkomailta, jossa vanhin isoveljeni työskenteli siihen aikaan.
Vanhoja kortteja selaillessani koin lämpimän tuuulahduksen.
En edes muista, että olisin noin monta korttia koskaan saanut.
Jotain kaihoa ja jotain ikävää, silloin kaikki elämässä oli vielä edessä.

mennään junalla

Pienellä etelä-Savolaisella kylällä junaliikenne, rautatiet  ja pysäkki näytteli suurta osaa lapsuudessani. Maatalolliset kuljetti hevosillaan, kesällä käryillä ja talvella reellä, maitotonkat asemalaiturille josta juna kuljetti ne edelleen meijeriin vietäväksi  ja palautti takaisin maitolaiturille aina päivittäin. Sama toistui aina aamulla kahdeksan aikaan ja iltapäivällä kolmen aikaan.
Asemarakennuksen sisällä tärkeän näköisen huoneen pienestä ikkunaluukusta sai ostaa junalipun.
Lippu oli paksua pahvia ja siinä luki reikä on junailijan tekemä, tarkoittaen, että konduktoori leimasi lipun reijittämällä. Lipunmyyjän tehtävänä oli olla junanlähettäjänä.
Junan saapuessa ja lähtiessä junanlähettäjä heilutti tietyn väristä lippua, josta konduktori ja junankuljettaja tiesi mitä mikäkin lippu tarkoittaa.
Posti haettiin asemalta, jonne postijuna sen toi aamuin illoin, posti jaettin iltaisin nimenhuudolla..
Yhteydet isoon maailmaan ja kaupunkeihin kulki nopealla kiitojunalla. Lähiasemille matkustettiin lättähatulla, joka pysähtyi joka pysäkillä. Junia kulki niin harvoin, että tiesimme milloin juna kulkee, junien kulusta tiesi myös kelloajan. 

Juna-asema ja sen päivittäiset tapahtumat liittyvät lapsuuteen. Junien tuloa asemalle ja lähtöä oli mukava katsella, sillä kotiseudulla ei muuta katsottavaa ollutkaan. Höyryjuna päästi pitkän ujelluksen ja sen piipusta nousi höyrypilvi ja vaunujen jarrut suhisivat ja pyörät kolisivat kiskoilla. Junat puksutti menemään ja me hoettiin; piiitkääät maaatkaat- kiihdyttäen nopeampaan, niin kuin höyryjunan rautaiset pyörät kolisevat. Tavarajunat pysähtyivät asemalla ja lastasivat puukuormia vaunuihin. Kun juna oli asemalta lähdössä, joku kulkija saattoi hypätä junan tavaravaunuun ja sai ilmaisen, mutta joskus kylmän matkan.      

Kesällä käveltiin kiskoja pitkin uimarannalle, ratapölkyt oli silloin puuta ja tuoksui tervalta. Lankkujen välissä oli usein käärmeitä, joita paljasjaloin astellessa joutui varomaan. Usein kiskoilla kulkiessa kokeiltiin kuka uskaltaa viipyä radalla pisimpään junan lähestyessä. Veturikuskit huudatti junan pilliä kun me juostiin rinnettä alas pöpelikköön ja meillä oli vaan hauskaa. Junia kulki niin harvoin, että tiesimme aina milloin juna kulkee, junien kulusta tiesi myös kelloajan.    



Kun oltiin kymmenen ikäisiä opittiin matkustamaan junassa pinnaamalla. Oltiin ensin piilossa puupinon takana ja junan pysähtyessä, juostiin aseman takapihan puolelta junaan, niin ettei konduktööri eli konnari nähnyt junaan tulijoita. Eikä siten tehnyt junassa lippujen tarkistus kierrosta. Kun juna oli määrä-asemalla, mentiin vaunun takapihan puoleisesta ovesta ulos, niin että konnari ei nähnyt lainkaan meitä salamatkustajia, sillä junan pysähtyessä konnari avasi vaan aseman puoleisen oven ja tarkistaakseen nouseeko asemalta matkustajia.  Joskus mentiin heti junan vessaan piiloon ja oltiin niin hiljaa eikä avattu ovea, ennen kuin määrä-asemalla, jonne oltiin menossa. Silloin saatiin jalat alle ja mentiin vaunun takapihan puoleisesta ovesta ulos, niin että konnari ei nähnyt lainkaan meitä salamatkustajia. Konnarin yllättäessä joskus jäätiin kiinni, mutta se ei haitannut, sillä olisimme muutenkin jääneet pois seuraavalla asemalla. Usein konnari näki meidän poistuvan junan takaosasta ratapihan puolelle, ja oli hämmästyneen näköinen, koska ei ollut nähnyt meitä junassa. Junan vessassa oli ns. silkkipaperia, jota aina otettiin mukaan pieni nippu, ne oli postikortin kokoisia ohuen ohuita papereita, jotka oli parempia kuin sanomalehdestä leikatut paperinpalat, joita meillä kotona käytettiin. Niitä pystyi käyttää myös piirustuspaperina, jos kotona ei ollut piirustuspaperia. Junan eteisessä oli jännän mallinen vesipullo, jossa korkki oli kiinni ketjulla.  Se oli hauska, niin lyhyttä matkaa ei ollut, etteikö jano olisi yllättänyt junamatkalla, mukit oli ympyrän mallisesta pahvista taiteltu ja muotoiltu mukiksi. Mitään pahaa me ei koskaan tehty, mutta kun oli niin suuri seikkailuhalu, eikä ollut rahaa ostaa junalippua. Siihen aikaan kakarat sai tehdä mitä vaan ja keskenkasvuisilla ei järki päätä pakottanut, mutta mistään ei tullut koskaan mitään seuraamuksia.

Lapsuuden kotikylä on tänä päivänä hiljainen.
Moni ikkuna on pimentynyt.

Yksikään juna ole pysähtynyt
asemalla enää 1990 luvun alun jälkeen.

Ratapölkytkään ei enää tuoksu tervalta.

 

Kesällä joskus kuulen höyryveturin puksuttavan radalla, niin kuin joskus lapsuudessa, rattaat kolisevat radalla.
Ukkopekka-veturi. nuoruutensa päivinä oli tuttu näky rauhallisella lapsuuden rautatiellä.