Lapsuuden joulumuistoja on sekin, kun äiti eli, en paljoakaan muista, sen vain mitä sisaruksilta olen kuullut. Äiti ja isä oli harrasmielisiä ihmisiä. Joka pyhäaamu he kuuntelivat jumalanpalveluksen omassa kamarissaan ja silloin lasten oli oltava hiljaa, meluamatta. Isän sana oli meille laki jota noudatettiin. Meidän ei ollut pakko osallistua, mutta jos emme halunneet olla hiljaa, niin saimme mennä ulos.
Muutamana juhlapyhänä vuodessa he tekivät junamatkan kirkolle.
Mutta silloin juuri sinä jouluna heidän matkansa estyi huonon sään takia.
Varhainen joulujumalanpalvelus kuunneltiin radiosta ja kotona raikasi jouluvirret kun isä ja äiti lauloivat yhdessä Hoosianna Daavidin poika, kiitetty olkoon hän...
Mutta äidillä oli halu lähteä uuden vuoden kirkkoon ja kaksi vanhinta tytärtä lähti äidin matkaan.
Yön aikana keli oli huonontunut ja juna-asemalle oli kilometrin matka.
Taskulamppu valaisi kapeaa polkua, kun he kiirehtivät ehtiäkseen junaan.
Mutta kun he tulivat asemapihalle samalla juna lähti ja he jäivät asemalaiturille.
He palasivat takaisin kotiin. Äiti oli kovin harmistunut siitä jos kirkkomatka jäisi tekemättä.
Isä ehdotti että sieltä hiekkakylän tien kautta kulkee linja-auto, sinne on viisi kilometriä, mutta jos rivakasti kuljette niin ehditte linja- autoon.
Äiti kiirehti siskojeni kanssa ehtiäkseen hiekkakyläntien linja-autoon. He olivat tulossa pysäkille, kun äiti sanoi, että nyt voidaan jo hidastaa askelta kun tuolla se tie on.
Äidin elämä päättyi äkisti siihen. Uudenvuodenpäivä pyhä viimeinen kirkkomatka.
Loppiaisen jälkeen sunnuntaina kyläkaupan pihalle tilattiin linja-auto. Monta kyläläistä nousi autoon, myös isä lapsineen ja niin alkoi matka kohti kirkonkylää.
Se oli ensimmäinen matka autossa ja samalla ensimmäinen matka kirkkoon.
Saavuimme kirkkoon, oli hämmentävää nähdä niin kauniita rakennelmia ja kirkkaita valoja.
Kirkossa oli vielä joulukuusi ja kynttilät, en ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista.
Isä oli kovin hiljaa, ajatuksissaan. ja minä lapsistaan nuorin olin niin lapsi vielä, en pystynyt ymmärtämään kaikkea. Muistan kirkkaat valot ja käteni isäni kädessä.
Kävelimme hautajaissaatossa, isä ensimmäisenä lastensa kanssa.
.jpg) |
| Lapsuuden kotikirkkoon palasin vuonna (2017 kuva) |
Palasimme kotiin eikä meillä ollut enää äitiä.
Isän kirkkomatkat loppuivat, eikä virsiäkään enää sunnuntaisin kuulunut kamarista.
Äidin menetys oli korvaamaton.