joulun muistoja

Lapsuuden joulumuistoja on sekin, kun äiti eli, en paljoakaan muista, sen vain mitä sisaruksilta olen kuullut. Äiti ja isä oli harrasmielisiä ihmisiä. Joka pyhäaamu he kuuntelivat jumalanpalveluksen omassa kamarissaan ja silloin lasten oli oltava hiljaa, meluamatta. Isän sana oli meille laki jota noudatettiin. Meidän ei ollut pakko osallistua, mutta jos emme halunneet olla hiljaa, niin saimme mennä ulos.
Muutamana juhlapyhänä vuodessa he tekivät junamatkan kirkolle.
Mutta silloin juuri sinä jouluna heidän matkansa estyi huonon sään takia.
Varhainen joulujumalanpalvelus kuunneltiin radiosta ja kotona raikasi jouluvirret kun isä ja äiti  lauloivat yhdessä Hoosianna Daavidin poika, kiitetty olkoon hän...
Mutta äidillä oli halu lähteä uuden vuoden kirkkoon ja kaksi vanhinta tytärtä lähti äidin matkaan.
Yön aikana keli oli huonontunut ja juna-asemalle oli kilometrin matka.
Taskulamppu valaisi kapeaa polkua, kun he kiirehtivät ehtiäkseen junaan.
Mutta kun he tulivat asemapihalle samalla juna lähti ja he jäivät asemalaiturille. 
He palasivat takaisin kotiin. Äiti oli kovin harmistunut siitä jos kirkkomatka jäisi tekemättä.
Isä ehdotti että sieltä hiekkakylän tien kautta kulkee linja-auto, sinne on viisi kilometriä, mutta jos rivakasti kuljette niin ehditte linja- autoon. 
Äiti kiirehti siskojeni kanssa ehtiäkseen hiekkakyläntien linja-autoon. He olivat tulossa pysäkille, kun äiti sanoi, että nyt voidaan jo hidastaa askelta kun tuolla se tie on.
Äidin elämä päättyi äkisti siihen. Uudenvuodenpäivä pyhä viimeinen kirkkomatka.
Loppiaisen jälkeen sunnuntaina kyläkaupan pihalle tilattiin linja-auto. Monta kyläläistä nousi autoon, myös isä lapsineen ja niin alkoi matka kohti kirkonkylää.
Se oli ensimmäinen matka autossa ja samalla ensimmäinen matka kirkkoon. 
Saavuimme kirkkoon, oli hämmentävää nähdä niin kauniita rakennelmia ja kirkkaita valoja.
Kirkossa oli vielä joulukuusi ja kynttilät, en ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista.
Isä oli kovin hiljaa, ajatuksissaan. ja minä lapsistaan nuorin olin niin lapsi vielä, en pystynyt ymmärtämään kaikkea. Muistan kirkkaat valot ja käteni isäni kädessä.
Kävelimme hautajaissaatossa, isä ensimmäisenä lastensa kanssa.

Lapsuuden kotikirkkoon palasin vuonna (2017 kuva)

Palasimme kotiin eikä meillä ollut enää äitiä. 

Isän kirkkomatkat loppuivat, eikä virsiäkään enää sunnuntaisin kuulunut kamarista.
Äidin menetys oli korvaamaton.

Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa sinussa, joilla on mielessänsä pyhät matkat! Ps84;6

riisipuuro ja soppa

kissojen joulutervehdys

enkelikellon helinää

Joulun tunnelma alkaa joulun laittamisesta. Jouluvalot ja kukat luo myös tunnelmaa.

 

jouluvalotalo

Vasiten lähdin katsomaan tätä alueen kuuluisinta jouluvalotaloa. Olihan siellä melkoiset valot. En ole koskaan nähnyt missään näin paljon laitetun jouluvaloja.
On tunnelmaa kerrakseen, kunhan vielä luntakin tulisi maahan.

 

enkelikello ja hyasintit

Joulun tunnelma alkaa joulun laittamisesta. Jouluvalot ja kukat luo myös tunnelmaa.

 

joulutorttuja

myöhäissyksyn sieni

 Suppilovahvero on myöhäinen sieni. Sitä voi löytää niin kauan, kuin maa pysyy sulana.
Jotkut pitävät sitä herkkuna, mutta itse en oikein sen mausta pidä.
Vahveroissa on sienisokeria, joka on huonosti hajoavaa ja se voi aiheuttaa vatsavaivoja.

rakennus rapistuu

Pyörämatkalla pysähdyin kuvaamaan vanhan piharakennuksen. Vanhat pihapiirit ja rakennukset on kiehtovia. Ne kertovat omaa tarinaansa siitä miten ennen elettiin ja henkivät menneen sukupolven tunnelmaa. Ne henkivät elämän kovuutta ja ankaruutta, mutta työs kotipiirin lämpöä ja turvallisuutta.
Ylemmän kuvan kuvasin kun olin ostanut ensimmäisen digikamerani vuonna 2004.
Kiersin taas sitä kautta ja pysähdyin kohdalle, sattumalta kuva on ihan samalta kohdalta. Kuvilla on 13 vuoden aikaeroa.

synkkää syksyä

       Syksyn harmaus ja sumu, ei yhtään mitään kaunista.

syksyinen metsä

Syksyisiä kuvia lähiseudun erämaametsästä.

lintuja rannalla

mennään junalla

Pienellä etelä-Savolaisella kylällä junaliikenne, rautatiet  ja pysäkki näytteli suurta osaa lapsuudessani. Maatalolliset kuljetti hevosillaan, kesällä käryillä ja talvella reellä, maitotonkat asemalaiturille josta juna kuljetti ne edelleen meijeriin vietäväksi  ja palautti takaisin maitolaiturille aina päivittäin. Sama toistui aina aamulla kahdeksan aikaan ja iltapäivällä kolmen aikaan.
Asemarakennuksen sisällä tärkeän näköisen huoneen pienestä ikkunaluukusta sai ostaa junalipun.
Lippu oli paksua pahvia ja siinä luki reikä on junailijan tekemä, tarkoittaen, että konduktoori leimasi lipun reijittämällä. Lipunmyyjän tehtävänä oli olla junanlähettäjänä.
Junan saapuessa ja lähtiessä junanlähettäjä heilutti tietyn väristä lippua, josta konduktori ja junankuljettaja tiesi mitä mikäkin lippu tarkoittaa.
Posti haettiin asemalta, jonne postijuna sen toi aamuin illoin, posti jaettin iltaisin nimenhuudolla..
Yhteydet isoon maailmaan ja kaupunkeihin kulki nopealla kiitojunalla. Lähiasemille matkustettiin lättähatulla, joka pysähtyi joka pysäkillä. Junia kulki niin harvoin, että tiesimme milloin juna kulkee, junien kulusta tiesi myös kelloajan. 

Juna-asema ja sen päivittäiset tapahtumat liittyvät lapsuuteen. Junien tuloa asemalle ja lähtöä oli mukava katsella, sillä kotiseudulla ei muuta katsottavaa ollutkaan. Höyryjuna päästi pitkän ujelluksen ja sen piipusta nousi höyrypilvi ja vaunujen jarrut suhisivat ja pyörät kolisivat kiskoilla. Junat puksutti menemään ja me hoettiin; piiitkääät maaatkaat- kiihdyttäen nopeampaan, niin kuin höyryjunan rautaiset pyörät kolisevat. Tavarajunat pysähtyivät asemalla ja lastasivat puukuormia vaunuihin. Kun juna oli asemalta lähdössä, joku kulkija saattoi hypätä junan tavaravaunuun ja sai ilmaisen, mutta joskus kylmän matkan.      

Kesällä käveltiin kiskoja pitkin uimarannalle, ratapölkyt oli silloin puuta ja tuoksui tervalta. Lankkujen välissä oli usein käärmeitä, joita paljasjaloin astellessa joutui varomaan. Usein kiskoilla kulkiessa kokeiltiin kuka uskaltaa viipyä radalla pisimpään junan lähestyessä. Veturikuskit huudatti junan pilliä kun me juostiin rinnettä alas pöpelikköön ja meillä oli vaan hauskaa. Junia kulki niin harvoin, että tiesimme aina milloin juna kulkee, junien kulusta tiesi myös kelloajan.    



Kun oltiin kymmenen ikäisiä opittiin matkustamaan junassa pinnaamalla. Oltiin ensin piilossa puupinon takana ja junan pysähtyessä, juostiin aseman takapihan puolelta junaan, niin ettei konduktööri eli konnari nähnyt junaan tulijoita. Eikä siten tehnyt junassa lippujen tarkistus kierrosta. Kun juna oli määrä-asemalla, mentiin vaunun takapihan puoleisesta ovesta ulos, niin että konnari ei nähnyt lainkaan meitä salamatkustajia, sillä junan pysähtyessä konnari avasi vaan aseman puoleisen oven ja tarkistaakseen nouseeko asemalta matkustajia.  Joskus mentiin heti junan vessaan piiloon ja oltiin niin hiljaa eikä avattu ovea, ennen kuin määrä-asemalla, jonne oltiin menossa. Silloin saatiin jalat alle ja mentiin vaunun takapihan puoleisesta ovesta ulos, niin että konnari ei nähnyt lainkaan meitä salamatkustajia. Konnarin yllättäessä joskus jäätiin kiinni, mutta se ei haitannut, sillä olisimme muutenkin jääneet pois seuraavalla asemalla. Usein konnari näki meidän poistuvan junan takaosasta ratapihan puolelle, ja oli hämmästyneen näköinen, koska ei ollut nähnyt meitä junassa. Junan vessassa oli ns. silkkipaperia, jota aina otettiin mukaan pieni nippu, ne oli postikortin kokoisia ohuen ohuita papereita, jotka oli parempia kuin sanomalehdestä leikatut paperinpalat, joita meillä kotona käytettiin. Niitä pystyi käyttää myös piirustuspaperina, jos kotona ei ollut piirustuspaperia. Junan eteisessä oli jännän mallinen vesipullo, jossa korkki oli kiinni ketjulla.  Se oli hauska, niin lyhyttä matkaa ei ollut, etteikö jano olisi yllättänyt junamatkalla, mukit oli ympyrän mallisesta pahvista taiteltu ja muotoiltu mukiksi. Mitään pahaa me ei koskaan tehty, mutta kun oli niin suuri seikkailuhalu, eikä ollut rahaa ostaa junalippua. Siihen aikaan kakarat sai tehdä mitä vaan ja keskenkasvuisilla ei järki päätä pakottanut, mutta mistään ei tullut koskaan mitään seuraamuksia.

Lapsuuden kotikylä on tänä päivänä hiljainen.
Moni ikkuna on pimentynyt.

Yksikään juna ole pysähtynyt
asemalla enää 1990 luvun alun jälkeen.

Ratapölkytkään ei enää tuoksu tervalta.

 

Kesällä joskus kuulen höyryveturin puksuttavan radalla, niin kuin joskus lapsuudessa, rattaat kolisevat radalla.
Ukkopekka-veturi. nuoruutensa päivinä oli tuttu näky rauhallisella lapsuuden rautatiellä.

myrskyn kaatama metsä

Meinasin lähteä puolukkametsään, oikeastaan lähdinkin, mutta jäi menemättä.

kantarellikivi on erikoisen mallinen

 Loviisan luoteispuolella sijaitsee erikoisen näköinen kivi. Erikoisen näköinen kivimuodostelma on syntynyt jääkauden jälkeisenä aikana muinaisen Itämeren vaikutuksesta. Muodostelma  on syntynyt maankohoamisen vaikutuksesta Itämeren vetäytyessä muutaman sadan vuoden ajan.
Sienimäisen muotoinen kantarellikivi on raukki. Kaikki raukkikivet on syntyneet jääkauden jälkeisenä aikana rantavesien vaikutuksesta.(11 500-12 500 vuotta siten)
Kantarellikivi on peruskalliossa kiinni oleva pysty muodostelma noin 2,1 metriä korkea ja noin 1,5 metriä leveä. Kivi näyttää rapakivigraniitilta tai viborfigiitilta mutta se on kivettynyt lujaksi, eikä siitä irtoa kivenmuruja maahan.Paikka oli jonkin verran sivussa, mutta sinne pääsee metsäpolkua pitkin.

Näyttää kuin siitä olisi rapautunut reuna pois. Se on nimetty kantarellikiveksi.
Kivi on muodostunut merivirtojen vaikutuksesta ja tämän tyypin kiveä sanotaan raukki kiveksi.

krassit kukkii vielä

Krassit on helppoja kasvattaa ja niiden kukinta kestää pitkälle syksyyn.

päivä vääksyssä

Vääksyn näkymiä elokuisena päivänä.